Sauli Niinistö 1.9.2010: Spontaania demokratiaa

Sauli Niinistö 1.9.2010 Tampere Clubin luento:  Spontaania demokratiaa ajan ilmiöissä

Arvoisat kuulijat,

Ensin anteeksipyyntö ja samalla varoitus - en tunne mitään hankalampaa, kuin puhua/lukea puhetta, jonka on joutunut etukäteen kirjoittamaan, niin kuin nyt oli tehtävä - käännöksen vuoksi. Puhujan luovuudelle, sikäli kuin sitä olisi, tässä ei jää liikoja tiloja. Eikä myöskään sille, että kuulijoina voisitte vaikuttaa ja kannustaa puhujaa yhä rohkeampiin arvostelukyvyttömyyksiin.

Toinen varoitus on syvempi. Demokratia on poliittisen kielen yleisin sana, ja varmasti eniten oikein, mutta myös eniten väärin käytetty. Ja siinä kaikessa myös kulunut.

Siis, mielestäni demokratiasta ei koskaan pitäisi puhua ennalta opitun käsitteen mukaan, sillä demokratia on vain vapautta ja vapaus on spontaania tunnetta siitä ettei ole riippuvuuden tunnetta.
Jo siinä vaiheessa, kun demokratiasta ryhdytään tekemään tiedettä, on jo hiven etäännytty
kansanvallasta; veljeydestä, vapaudesta ja tasa-arvosta. Ne ovat tunnetiloja, eivät mitattavia suureita. Kaukana ollaan, kun sanasta on tullut fraasi. Tämä puheenvuoro on noista syistä johtuen spontaanin epätieteellinen.

Globaalisti arvioiden demokratia on tänään luultavasti suositumpaa kuin koskaan aikaisemmin, se on levittäytynyt tai sen ainakin sanotaan levittäytyneen liki kaikkialle. Jokainen vallanpitäjä
väittää valtansa perustuvan demokratiaan. Käsitykset siitä, mitä demokratia on, kyllä poikkeavat aika lailla toisistaan. Lievemmän puoleinen esimerkki löytyy vaikkapa presidentin toimivallasta. Useissa vahvan presidentti-instituution maissa se koetaan suorastaan demokratian ytimeksi, jossain maissa taas presidentin toimivaltaa karsitaan, koska se koetaan epädemokraattiseksi.

Tarkoituksena on käsitellä demokratiaan vaikuttavia uusia ilmiöitä, ja niistäkin vain niitä, jotka spontaani silmä on ollut havaitsevinaan. Ja se on rajallista.

Niinpä minua ajatteluttaa, kiehtookin, hyvässä ja pahassa, nyt kolme ilmiötä demokratian, kansanvallan ja kansan ajatusten ytimessä. Kaikille löytyy yhteinen nimittäjä, se on luottamus. Puhutaan niistä:

1) Parlamentarismin periaate ja automaattinen luottamus

2) Syndrooma ”seuraava hallitus” ja vastuuntunnon puute

3) Mielikuvat ja yleisen mielipiteen muodostuminen

Siis ensiksi parlamentarismiin.

Parlamentarismi kiteytyy niin, että täytäntöönpaneva valta toimii kansan valitseman parlamentin
luottamuksen varassa. Luottamuksen oletetaan olevan, ellei sitä nimenomaisesti vedetä pois.
Suomessa siis hallitus hallitsee eduskunnan luottamuksen varassa ellei saa siltä epäluottamuslausetta.

Periaate on hieno ja on kansanvallan keskeistä sisältöä.

Lähestyn tätä kokonaisuutta kahden esimerkin kautta, molemmat suoraan käytännön poliittisista tilanteista. Ensimmäinen niistä kuvaa epäluottamusta ja toinen taas liikaluottamusta parlamentarismiin.

Maailman puhemiehet pitivät 3. maailmankonferenssinsa viime heinäkuussa Genevessä. Paikalla
oli edustettuina runsaat 150 kansallista parlamenttia. Parlamentarismi ei sinänsä ollut mitenkään agendalla, mutta juuri suhtautuminen parlamentarismiin oli kokouksen keskeisen riitakysymyksen vedenjakaja.

Ensin se riitakysymys: Inter-Parliamentary Union, IPU, kansanvälinen parlamenttien liitto, joka on
pysyvä parlamenttien keskinaiseen yhteydenpitoon tarkoitettu forum , oli kehittänyt ajatuksen kehittää itseään ”maailmanparlamentiksi” , jonka tehtävänä
olisi vaikuttaa niin YK:n kuin Bretton Woods instituutioiden, Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston, päätöksentekoon. Siinä tavoiteltiin otetta niin turvallisuus- kuin talouspolitiikan kokonaisuuteen ohi kansallisten hallitusten. Tälle hankkeelle haettiin nyt kaikkien kansallisten parlamenttien puhemiesten siunausta.

Esivalmisteluissa ei oltu löydetty yksimielisyyttä, eikä sitä löytynyt kokouksessakaan.

Hanketta ajoivat pääasiassa kehittyvien talouksien maat, erityisesti afrikkalaiset ja etelä-amerikkalaiset, ja prosessin alkuvaiheessa ne saivat tukea myös niin etu- kuin kaukoaasian mailta. Euroopan unionin maat, osapuilleen poikkeuksetta, olivat jyrkästi ehdotusta vastaan ja saivat heti tukea Pohjois-Amerikasta ja vähinerin myös laajemmin muualta.

Mielenkiintoista olivat jo perusleirien erilaiset lähtökohdat, mutta erityisesti mielipidettään täsmentäneiden/vaihtaneiden maiden ajattelu.

Aluksi oli varmaan näyttänyt siltä, että tässä tehdään uutta maailmanjärjestystä ja siirretään valtaa, joka tietysti kiinnosti kaikkia kehittyviä maita ja niitäkin, joilla mielestään valtaa ei ollut. Mutta sitten alkoi eurooppalaisten argumentti purra: siirretään valtaa keneltä kenelle ?

Niin YK:ssa kuin Bretton-Woods-instituutioissa maiden hallitukset tai täytäntöönpanovallan haltijat käyttävät maansa puhevaltaa. Parlamentaarisissa maissa, erityisesti juuri eurooppalaisissa, hallitusten on tietysti toimittava oman kansanedustuslaitoksensa hyväksymällä tavalla ja, ellei niin olisi, tulisi kotimaisia ongelmia.
Tätä on parlamentaarinen luottamus. Siihen malliin ei mitenkään sovi, että kotimainen parlamentti ottaisi vielä erikseen kantoja maailmanparlamentin jäsenenä tai joutuisi alistumaan sen enemmistön kantoihin.

Monissa kehittyvissä maissa asia nähtiin toisin. Ei ollut luottamusta oman maan hallitukseen tai johtoon, eikä niiden toimiin kansainvälisissä elimissä. Maailmanparlamentti olisi antanut mahdollisuuden kansalliselle parlamentille käyttää ääntä ohi oman maan eliitin. Sinänsä hyvä perustelu, jolla ei kuitenkaan parlamentaarisen demokratian kanssa ollut paljoa yhteistä.

Entä mielenmuuttajat, ne maat, joista vähin erin alkoikin kuulua kannatusta eurooppalaisten ajattelulle. Heräsikö parlamentarismi äkkiä kunniaan? Sheikkijohtoiset, vaikkapa, tai Iran? Pohjois-Koreakaan tuskin olisi lämminnyt edes fiktiotasolla, että sen kansaa edustava laitos, jos sellainen olisi, hääräisi omaan lukuunsa maailmalla. Osa näistä parlamentarismin tukijoiksi kääntyneistä taisi pelata siis sillä kortilla, että kun kansallisella parlamentilla ei ole kotonakaan sanomista niin vielä vähemmän sitä voi olla kansainvälisellä areenalla.

Tästä jäi outo tunto. Ettei vaan käynyt niin, että demokratian kehto, Eurooppa, sai ymmärtäjiä sieltä, missä demokratian siemenkin oli vielä kylvämättä. Ääripäitten kohtaaminen, tyystin eri motiiveista, on kait sitä politiikkaa sitten.

Monien afrikkalaisten aito murhe oli, että niin monesta sikäläisestä demokratiasta puuttuu luottamus hallitukseen, omaan johtoon. Epäusko parlamentarismiin tarkoittaa, ettei demokratiaa ole, vaikka vaaleja käydään ja niissä voitettaisiinkin. Ketju katkeaa, jos vaalein valittu ei voi, kykene, pysty tai haluakaan käyttää kansansa valtaa. Vallitsee epäuskoa parlamentarismiin. Tilanne
on yhteinen globaali ongelma, mutta sen ratkaisun täytyy löytyä kustakin maasta erikseen eikä
ylikansallisella järjestelyllä.


Se toinen esimerkki liittyy siis liikauskoon parlamentarismiin. Puhuttiin edellä jo eurooppalaisesta puhdasopista, kun parlamentarismilla ratsastettiin. Usko tekee myös sokeaksi.
Nyt puhun siitä, jota olen kutsunut automaattiparlamentarismiksi.

Käytännön esimerkki tulee nyt Suomesta. Meille on tullut tavaksi, että hallitus kuin hallitus
tekee ohjelman, jonka päävelvoite on, mahdollisen hyvän sisällön ohella, että kaikki hallituspuolueitten edustajat tekevät seuraavat neljä vuotta niin kuin tässä nyt on parin viikon hallitusneuvottelujen aikana ajateltu oikeaksi tehdä. Holkerin hallituksen aikana, aikaisempia en tunne, tämä vietiin liki pilkun tasalle, mitään ohjelmasta poikkeavaa ei hyväksytty, ellei siitä ollut kaikkien hallitusryhmien yksittäistenkin edustajien yhteisymmärrys ja vielä hallituksen siunaus. Ehkä tiukkuus oli ymmärrettävääkin, oli muodostettu aivan uusi koalitio, johon osallisilla ei juuri ollut toisistaan aikaisempaa kokemusta. Siitä huolimatta usein toistuneet pelisääntöjen kertaukset ja jokin ryhmärangaistus vaikuttivat ylivarjelulta.

Vuonna 2007, ennen vaaleja, käytiin kiivas taisto siitä, onko tuleva jakovara oleva 3 tai peräti 5 miljardia euroa. Taisi 4 voittaa, ja sen mukaan tehtiin hallitusohjelma, jonka parlamentaarisen siunauksen eduskunnan enemmistö antoi. Kun näin oli hyväksi nähty samoin tein ne 4 miljardia euroa sitten jaettiinkin, koska ne olivat sieltä neljän vuoden aikana vielä tuleva, kun kerran näin on päätetty.

Eivät tulleet, jakovara vaihtui jakovajeeseen, neljä ylimääräistä miljardia vaihtui 10 miljardin velkaan vuositasolla. Eroa siihen päätettyyn ohjelmaan 14 miljardia, budjetista liki 30 prosenttia, kaikesta siis vaihtui kolmannes. Vaan ei ohjelmasta mitään. Auringonnousun aikataulu sopi yhtä hyvin sen laskuun.

Meille on periytynyt pelko siihen, että hallitusohjelman muutos olisi niin nolo juttu, ettei sitä vaan voi tehdä. Tämä pelko on kulloisestakin hallituskokoonpanosta täysin riippumaton. Sitä ylläpitävät hallituspuolueitten eduskuntaryhmät kollektiivina ja edustajat ihan itse erikseen. Niinpä hallitus kuin hallitus pitää kiinni kynsin hampain ohjelmastaan ja parlamentarismin nimissä eduskunnan enemmistö sitä tukee.

Seurauksena voi sitten kuulla oudonlaisia puheita. Esimerkiksi nyt, kun moni parlamentaarikko muistaa tähdentää velkojen lyhentämisen merkitystä samalla kuin hän puolustaa 10 miljardin lisälainanottoon perustuvaa budjettia.

Automaattiparlamentarismi takaa tietysti vakaat olot, mutta herättää myös kysymyksiä. Ellei hallitusten, edes teoreettisessa tilanteessa, tarvitse varoa luottamuksen menettämistä,
parlamentarismi ei enää ole elävää vaan kuollutta kirjainta.

Vastapainona tosin on myös nähtävä, että viime vuosina on ollut liikkumavaraa sitä kautta, että hallitusten esitysten muuttamiseen eduskunnassa on jäänyt enemmän mahdollisuuksia. Tämä voi avata myös lisää mahdollisuuksia, joilla parlamentarismi toimisi etukäteen, hallitus kuulisi, mitä ryhmissä mietitään jo ennen esitysten antamista. Rohkeus saattaisi silloin riittää myös hallitusohjelman muutoksiin olosuhteiden muutosten myötä.

Tulevia eduskuntavaaleja silmälläpitäen ainakin oma valintani tulee kohdistumaan ehdokkaaseen, joka osoittaa runsasta itsenäistä ajattelua vaikkei se kaikilta osin vastaisikaan omia käsityksiäni maailmanmenosta. Ei siksi, että syntyisi yksityisajattelijoiden kapinaa, vaan siksi, että
syntyisi mahdollisimman paljon herättävää ajattelua parlamentarismin puitteissa.

Tähän yhteyteen sopinee muutama ajatus presidentin toimivallasta ja sen kaventamisesta hallituksen hyväksi. Asiaa on kovasti arvioitu ja perusteltu parlamentarismin kannalta. Presidenttihän ei toimi, toisin kuin hallitus, eduskunnan luottamuksen varassa, joten puheet parlamentaarisesta vajeesta sinänsä pitävät tietysti paikkaansa. Niistä on sitten vedetty se johtopäätös, ettei presidentin vallankäytöllä hallitukseen verrattuna ole riittävää demokraatista katetta. Onkohan tämä ihan näin? Presidentin mandaatti tulee suoraan kansalta, hallituksen mandaatti välillisesti eduskunnan
luottamuksen kautta. Vaikea on nähdä, että presidentin vallankäyttö olisi vähemmän kansanvaltaista
kuin välillisen kansanvallan varassa toimivan hallituksen.

Demokraattisen järjestelmän tarkoituksena on toteuttaa kansan tahtoa. Presidentinvaaleissa kansa
on perinteisesti ilmaissut tahtonsa kattavammin kuin missään muissa vaaleissa, äänestäjiä on yli 300.000 enemmän kuin eduskuntavaaleissa. Presidentin kansalta saama mandaatti on äänestäjillä mitaten suurempi kuin eduskunnan enemmistön mandaatti. Omakohtainen kokemukseni niistä vaaleista jätti yksiselitteisen kuvan: kansa valitsee valtaa käyttävän, ei pelkästään edustusta hoitavan presidentin.

Eduskunnan käsiteltävänä on nyt perustuslain muutosesitys, jolla presidentin ja hallituksen toimivaltasuhteita muutettaisiin. Otan tässä esiin vain erään pienen yksityiskohdan. Hallitus esittää
täydennettäväksi säännöstä, jolla ratkaistaan presidentin ja hallituksen erimielisyys eräissä tilanteissa (HM 58 2 mom.). Esityksen mukaan käytännössä hallituksen kanta, jos sillä on eduskunnan muodossa tai toisessa ilmaisema tuki, tulisi päätökseksi. Edustaja Södermanin ym jättämä rinnakkaislakialoite johtaisi siihen, että eduskunta antaisi asiasta selonteon pohjalta nimenomaisen kannan, jonka mukaan käsiteltävä asia on päätettävä. Lakialoite korostaa ristiriitatilanteessa eduskunnan asemaa korkeimpana valtioelimenä asettamalla sen myös ylimmäksi päätöksentekijäksi. Näin parlamentarismi saa selkeän korostuksen. Aloite on myös toimivaltajaon suhteen ainakin hienotunteisempi kuin alkuperäinen esitys.

Syndrooma ”seuraava hallitus”

Vuosituhannen alkaessa pidettiin Lissabonissa vaikuttava tilaisuus, EU:n ylimääräinen
huippukokous. Sen päätteeksi annettiin juhlava julistus: Eurooppa on oleva maailman kilpailukykyisin maanosa vuonna 2010. Päätettiin, että nyt muotoutuu e-europe, tietotekniikan edelläkävijä, päätettiin myös tuntuvista lisäyksistä T&K panostukseen ynnä muusta.

Vallitsi jotenkin epätodellinen tunnelma: nyt se on tehty ! Puuttui vain, että valtionpäämiehet olisivat onnitelleet toisiaan tämän tärkeän saavutuksen johdosta. Seuraavien hallitusten tulisi enää oikeastaan pitää huolta vain siitä, että päätöksessä pysytään.

Pari vuotta myöhemmin Saksa kohahdutti koko Eurooppaa. Schröderin hallitus oli tehnyt päätöksen suuresta verouudistuksesta ja mittavat veronalennukset aiheuttivat välittömästi paineita
muissa jäsenmaissa malliin ”Jos Saksan sosiaalidemokraatit kykenevät näin suuriin veronalennuksiin, niin miksi ei meillä tehdä mitään?

Hyvin vähälle huomiolle jäi, että uudistuspaperi päättyi sanoihin ”seuraavan hallituksen aikana”.
Seuraava, Schröderin II hallitus ei koskaan kyennyt ohjelmaa toteuttamaan. Ennakollinen päätös
saattoi kylläkin auttaa hallituksen jatkokaudelle.

Kööpenhaminan ilmastokokous viime joulukuussa ei tuottanut odotettuja konkreettisia tuloksia.
Jätän kokouksen arvioinnin erään anekdootin varaan. Erään epäilevän kollegani kerrottiin tulleen aivan vakuuttuneeksi, että kokouksen tavoite, maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen perustilanteesta enintään kahteen asteeseen vuosisadan aikana, tulee toteutumaan. Hän oli nimittäin tarkoin tivannut asiaa maansa ympäristöministeriltä seuraavaan tapaan:
- Mikä se perustilanne nyt onkaan?
- Lämpötila esiteolliselta ajalta, ennen kuin ihmistoimet alkoivat vaikuttaa.
- Mikä se lämpötila sitten oli?
- Ei niitä silloin mitattu.
Saattaa olla vain tarina. Mutta saattaa silti kuvata Kööpenhaminan henkeä ; konkretia jäi
tulevien kokousten varaan.

Myös suomalaisessa keskustelussa on huomiota herättävällä tavalla alkanut toistua sanapari
”seuraava hallitus”.

On tietysti tärkeää, että politiikan suuntaa määritellään ja päätöksiä tehdään pitkällä aikajänteellä ja siis vaalikausien yli. Se on myös yleisen luottamuksen kannalta tärkeää. Mutta siltä ei saisi alkaa näyttää, että tuleva hyvä omitaan jo etukäteen. Siis esimerkiksi niin, että päätetään, että seuraava
hallitus päättää panna asiat kuntoon, jolloin sitten selitetään, että tuolla ensimmäisellä päätöksellä asia onkin jo oikeastaan hoidettu.

”Miltä näyttää” on politiikassa tullut yhä merkityksellisemmäksi, johon vielä erikseen palaan.
Edellä kyse oli tulevaisuuden rahastamisesta mielikuvien tasolla. Paljon vakavampi on kysymys
tulevaisuuden todellisuuden anastamisesta, joka näkyy valtioiden finanssikriisissä, eikä pelkästään
esiin tulleina velkalukuina. Taustalla on piilossa myös sofistikoituneita rahoitusjärjestelmiä, arvopaperistaminen ja elämänkaarirahoitus. Kun tulevat tulot arvopaperistetaan, ne saadaan heti käteen. Kun hyvän hankinnat, esimerkiksi infrastruktuurin, rakennetaan elinkaarimallilla ideana on saada valmista heti, mutta maksaa hankinnan meno vasta tulevaisuudessa sitä mukaa kun hankittu omaisuus kuluu. Väistämätön seuraamus on jako tulot mulle nyt-menot sulle myöhemmin.

Tällaisen ”seuraava hallitus” politiikan vaarana on, että toimintamalli alkaa kiertää hallitukselta toiselle ja siirretyt vastuut kasaantuvat. Jokainen hallitus haluaa tietysti tehdä hyviä päätöksiä eikä yksikään hallitus halua olla pelkästään jo aiemmin tehtyjen hyvien päätösten maksaja.
Kansa puolestaan on aina äänestänyt valtaan nykyisen hallituksen, ei sitä seuraavaa. Siksi
demokratian kannalta paras hallitus on se hallitus, joka mahdollisimman harvoin käyttää ilmaisua ”seuraava hallitus”.

Luxemburgin pitkäaikaisen pääministerin Jean-Claude Junckerin tokaisua ”kaikki me tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme valituksi enää sen jälkeen” on usein käytetty selityksenä tai puolustuksenakin poliittiseen varovaisuuteen. En ole Junckerin kanssa alkuunkaan samaa mieltä. Minusta on tehtävä se, minkä tietää oikeaksi, ja kaiken lisäksi uskon, että juuri tekijä tulee varmimmin myös uudelleen valituksi.

Julkisen talouden kriisi saattaa muuttaa politiikan sanastoa ja myös tapoja. Toistaiseksi Kreikassa kansalaiset ovat selkeimmin joutuneet kokemaan, mitä vallanpitäjien vastuunoton välttely väistämättä viimein tuo tullessaan. Pakon edessä aloitetut tervehdyttämistoimet ovat herättäneet levottomuutta, mutta sittenkin pelättyä vähemmän. On käynyt niin, että tosiasioiden tunnustaminen ja välitön vastuunotto herättävät myös luottamusta. Etenkin, kun varmasti moni mielessään joutuu pohtimaan, miten oli mahdollista, että vuosikymmen kului valheessa ilman että kukaan siihen puuttui.

Mielikuvat ja yleinen mielipide

Ennen vanhaan sanottiin, että niin on, miltä näyttää. Tänä päivänä ainakin näyttää ja vieläpä monelta, mutta onko myös niin?

Tarjolla olevan tiedon määrä, sen välitysnopeus ja saatavuus ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet.
Tiedon määrän huikea lisääntyminen ei ole merkinnyt vain oikean tiedon tai totuuden lisääntymistä,
vaan myös väärän tai virheellisen tiedon määrä on kasvanut. Demokratian kannalta on otettu suuri askel eteenpäin, mutta hieman horjahdellen.

Politiikan alueella samasta tiedosta käydään taistelua eri kokoonpanoissa ja eri kentillä. Ne, joista kerrotaan, siis puolueet, kamppailevat viestinnän sisällöstä keskenään ja joskus myös tiedonvälittäjän kanssa, tiedonvälittäjät puolestaan kilpailevat, kuka keneltä ja kuinka pian tiedon saa ja tulkitsee. Syntyy useita kamppailukombinaatioita, niin tiedonlähteistä ja välittäjistä kuin itse tiedostakin.

Ei ihme, että viestinnän ammattikunta on eräs nopeimmin kasvavista, niin yritys-, yhteisö- kuin
poliittisella tasolla. Kyse on siitä, että uusi ympäristö luo otollisen kentän tiedotustaisteluun. Joitain aikoja sitten kiinnitin huomiota erään journalistin kommenttiin, jonka mukaan hän tekee nykyisin kolme juttua siinä, missä ennen yhden. Tasapaino onkin muuttunut, entistä suuremmilla resursseilla pyritään vaikuttamaan median tiedonvälitykseen ja entistä pienemmillä resursseilla media välittää tietoa. Eräät satunnaisotosten tutkimustulokset briteissä viittaavat, että jopa arvovaltaisen FT sisällöstä puoletkin näytti perustuvan suoraan eri intressitahojen viestimään.

Merkille kannattaa panna, että nyt palkataan nimenomaan viestinnän ammattilaisia, ei niinkään tiedottajia. Kyse ei ole pelkästään nimenmuutoksesta vaan erilaisesta tehtävänkuvasta : tiedottaminen on objektiivisten seikkojen kertomista, viestintä taas saman tietosisällön muokkaamista vaikuttavaksi.

Mitenköhän tässä käy viidennen valtiomahdin? Itse tiedonvälityksen merkitys ja vaikutusvalta
ovat kyllä varmuudella vieläkin kasvamassa, mutta valta saattaa hajaantua toimittavan median käsistä laajemmalle. Jos viestinä vaikuttaa mediaan, niin sitten viestintäala ja sen ammattilaiset,
spindocktors, ovat jakamassa viidettä valtiomahtia. Vanhan valta ja vahtikoira – asetelman kannalta
siitä syntyy kyllä erikoinen symbioosi, koira alkaakin vahtia itseään.

Toisentyyppinen kysymys nousee otsakejournalismista. Usein tulee sellainen epäilys, että otsakkeelle jää niin vähän tilaa tai aikaa, ettei siinä tahdo kuitenkaan osua itse asiaan, vaan pitää ampua yli. Vasta itse jutussa sitten tähtäin tulee kohdalleen. Otsakkeen tarkoituksenahan on vain herättää kiinnostus esitettävään uutiseen. Mutta otsakkeita ja juttuja on nykyisin kovin paljon ja tiedonkuluttajat puolestaan entistä kiireisempiä ja kärsimättömämpiä. On syntynyt mediasnacking- ilmiö; tiedonnapostelu sieltä täältä pikku paloissa. Nopein ja tehokkain napostelija saattaa tuntea houkutusta pysytellä otsaketasolla, siitä taas äkkiä yleiskuvan päivän aiheista, tosin siellä yliammunnan puolella.

Nettiuutisoinnissa oikea tieto ja totuus joutuvat vielä kovempaan testiin.
Välitön nettiuutinen ei jätä tekijälleen tiedon tarkistamisen tai itsekritiikin sijaa, ja kerran välitetty virhe moninkertaistuu välittömästi muiden tiedonvälittäjien toimesta. Politiikan alalla joku on laskeskellut, että ensimmäisen virheen korjaamiseen on aikaa vajaa vartti, sen jälkeen peli on menetetty, kun tieto kiirii nopeammin kuin sitä pystyy oikomaan. Ja jos oikoja onnistuukin, niin uutisen vastaanottajan huomiot jäävät seuraamaan kaavaa: Oho, vain näin on asia! ja hetkeä myöhemmin: Ai, se onkin näin ! Ja lopuksi jää ihmettelemään, että kuinkahan päin.

Tiedonvälityksen tulva ei ole ulottunut analyyttiseen arviointiin. Pikemminkin päinvastoin, sillä puolen tuntuu vallitsevan niukkuutta. Eräs syy on varmasti resursseissa, edellä kuvattu suppeneva kehitys ei juuri jätä aikaa tai tilaa pitkällisiin pohdiskeluihin. Toinen tekijä on varmasti kysyntään
liittyvä, tiedonnapostelija ei helposti jää pitkien kirjoitusten tai esitysten vangiksi. Poliittiselle toimijalle, agitaattorille, tämä tilanne luo lisää vapautta logiikan ja johdonmukaisuuden kahleista ja jättää enemmän mahdollisuuksia mielikuvien luomiseen. Sellaistenkin mielikuvien luomiseen, ettei asia välttämättä olekaan niin, miltä näyttää. Esimerkiksi juuri ”seuraava hallitus” -syndrooma on useasti jäänyt aika vähälle kritiikin huomiolle, ja se jättää tuolle toimintatavalle tilaa.

Sosiaalinen media oli keskeisessä asemassa presidentti Obaman kampanjassa ja monien arvioitsijoiden mukaan ratkaiseva tekijä hänen vaalivoittoonsa. My friends are my media –
kuvastaa sosiaalisen median luonnetta, jossa jokainen voi olla tiedonvälittäjä, tuottaja ja kuluttaja, ja jossa ystävien valinnat määrittelevät myös omaa mediakäyttäytymistä.
Mukaan tuleminen, vaikkapa poliittiseen projektiin on äärimmäisen vaivatonta ja niin on aktiivinen toimintakin, tiedon voi näpäyksellä lähettää kaikille niille, jotka ovat verkossa ystäviä. Tämän jälkeen tunteekin olevansa osallinen itse asiaan, vaikkapa kampanjaan. Verkkotoiminta ilmeisesti vaikutti myös Yhdysvalloissa äänestysvilkkauteen tai ainakin pitkästä aikaa saatiin myönteinen suunta länsimaissa pitkään vallinneeseen alamäkeen.

Tulevaisuuteen on hahmoteltu deliberatiivista demokratiaa, julkiseen harkintaan ja neuvotteluun pohjautuvaa avointa päätöksentekoa, jossa huomattava joukko osallistuisi mielipiteen muodostukseen. Näin määrittyisivät sellaiset kollektiiviset valinnat, joiden perusteet ovat kaikkien hyväksyttävissä, koska julkisessa keskustelussa ja harkinnassa päätöksiksi suodattuvat ne vaihtoehdot, joilla on parhaat perustelut. Kyse näyttäisi olevan suoran ja edustuksellisen demokratian välimaastosta, jonne kulkemiseen on kyllä vielä pitkä matka. Sosiaalisen median on kuitenkin ajateltu tarjoavan välineen tähän avoimeen päätöksentekoon, ja viitteitä nettiverkoissa onkin kohti yleisen mielipiteiden muodostamista.

Sellainen viite on esimerkiksi toimittavan median netissä lähes päivittäin esittämät mielipidekyselyt, joiden tuloksia myös silloin tällöin nostetaan varsin näkyvästi esiin. Niiden todellisia vaikutuksia on vaikea arvioida, mutta ne jättävät helposti muistiin mielikuvia, jotka jäävät elämään totenakin kun tiedon lähde ja saantitapa unohtuu. Siten varsin
valikoidun joukon, niiden jotka kyselyyn vastaavat, mielipiteestä voi tulla yleisesti uskottu tosi.

Myös juttujen loppuun liitetyt mahdollisuudet nostaa peukaloa tai kääntää se alas mittaavat välittömästi lukijoiden käsityksiä. Mielenkiintoista kyllä, siis vähän samaan malliin kuin aikoinaan Colosseumilla kun kansa päätti kohtaloista. Niin, konfliktit voitetaan yleisen mielipiteen avulla,
niin ennen kuin nyt.

Lopuksi, yritän nivoa yhteen tämän puheenvuoroni kolme elementtiä, parlamentarismin, vastuuntunnon ja yleisen mielipiteen muodostuksen. Miten ne vaikuttavat demokratian tulevaisuuteen.

Rehellinen vastaus on, etten tiedä enkä edes tiedä ketään, joka tietäisi. Sen vuoksi seuraava onkin
ymmärrettävä pikemmin toiveena kuin ennustuksena.

Ensin kuitenkin ikävä totuus: Läntisissä demokratioissa kulunut vuosikymmen ei ole ollut kunnian aikaa. Tämä hetki on ollut tärkeämpää kuin vastuuntunto tulevaisuudesta. Siihen ovat syypäitä yhtälailla hallitukset, automaattisen luottamuksen tarjonneet parlamentit kuin mielikuva yleisestä mielipiteestä.

Sitten toiveeseen: Alkava vuosikymmen on vastuunoton aikaa. Se on hyvä asia, vaikka motiivina olisikin vain mahdottomuus jatkaa vastuuttomuutta. Parlamenteissa itsenäisen ajattelun määrä kasvaa, koska valitsijat niin haluavat. Se on hyvä asia, koska parlamentarismi alkaa aidosti patistaa hallitusta, jos se unohtaa vastuunsa ja alkaa puhua seuraavasta hallituksesta. Yleinen mielipide terävöityy, koska toimitettu media panostaa analyyttiseen arviointiin, sähköinen media tuottaa yhä edustavampia mielipiteitä eivätkä viestinnän ammattilaiset saa kuin kohtuudella luotua
mielikuvia.

Ja demokratia vahvistuu.